maanantai, 19. maaliskuu 2018

Eheytymisen pitkä oppimäärä

En ole kirjoittanut. En ollenkaan. En minnekään. En aikoihin. Olisi pitänyt uskaltaa olla avoin ja kertoa asioista niiden tapahtumahetkillä. Kertoa enemmän, syvemmin. Olla oikeasti tässä, eikä missään tuhansien hetkien tuolla puolen. En edes tiedä, minne olen itseni piilottanut, vai kiirekö vain on sitonut kieleni, murtanut sormeni liikkumattomiksi. En tiedä. Mutta nyt yritän. Antakaa anteeksi, jos en tänäänkään pääse kuin alkuun.

Meidän perheen tilanne muuttui viime syksynä. Vanhin lapseni oli niin kovasti valvontaa vailla ja ahdistunut, etten voinut tehdä juuri mitään kotini ulkopuolella. Olin väsynyt siihen, etten koskaan riittänyt. Vaikka minusta tuntui, että tein kaikkeni - ei se siltikään riittänyt. Makasin öitä lapseni lattialla, käsi hänen selkänsä päällä pitelemässä häntä väkisin täällä, hengissä. Ohjaamassa häntä ahdistuksen viidakosta takaisin kotiin, takaisin itseensä. Olin elänyt samalla lailla jo niin pitkään, etten enää pystynyt siihen. Tein suurimman päätökseni, kun kolmaskaan lääkäri kenet viikon sisään näimme, ei puoltanut lapselleni psykiatriselle osastolle siirtymistä. Minä tein itsestäni huonon äidin, lastensuojeluilmoituksen itsestäni, koska en voinut auttaa lastani enempää. Ei minulla ole mielenterveysalan koulutusta, ja vaikka olisikin, en pystyisi auttamaan omaa lastani - hän on liian lähellä ja minä olen sokea.

Neljä kuukautta lapseni asui muualla. Arki kulki omia uriaan hänellä siellä, meillä jäljelle jääneillä täällä. Kohtasimme viikonloppuisin ja yritimme kaikkemme ollaksemme jälleen yhteen hiileen puhaltava perhe. Perhe, jonka tärkein tehtävä oli saada lapseni toipumaan ja parantumaan sen verran, että hän voi palata kotiin. 

Nyt hän on ollut kotona viikon. Vasta viikon. Moni asia on erilailla kuin viime syksynä, mutta silti niin moni asia on edelleen samoin, että se pelottaa. Viime yö oli jälleen tuskaisin yö aikoihin, kun lapseni piti minua hereillä. Ensin löysin hänet keittiöstä puolenyön tuolla puolen (mainittakoon, että kaiken tämän eheytymisen tukena hänellä on mielenterveyspalveluihin hoitosuhde sekä lääkitys, jonka pitäisi helpottaa arkea ja näitä ahdistuksen syöksyjä. Silti minä olen se, kuka usein on täällä vastaanottajana, kun hänelle tulee huutava tarve raapia ihoonsa merkkejä, tuhota, rikkoa, huutaa, estää maailmaa muuttumasta tai katoamasta, eikä minulla ole mitään ammattitaitoa auttaakseni häntä. Minulla on vain rakkaus). Seuraavaksi havahduin hänen huutoitkuunsa yhden ja puoli kahden välillä. Asetuin polvilleni hänen sänkynsä viereen kuin rukoillakseni jotakin suurempaa. Tai pienempää. Johdatusta kenties. 

Ikinä ennen en ole tajunnut, ikinä ennen en ole edes ajatellut, että itseään viiltelevät käyttäytyvät kuin ketkä tahansa riippuvaiset. Heillä on salajemmansa, heille tulee vierotusoireita, he näkevät ulkopuolisen maailman erilaisena kuin muut ympärillä. Ja se sama erilaisuus yhdistää narkomaania, alkoholistia ja itseään viiltelevää. Ja kaikki tämä vähäinen lepo ja uni siksi, että minä piilotin hänen teränsä. Aivan kuin olisin vienyt narkkarilta huumeruiskut tai kaatanut alkoholistin viinat viemäriin. Riippuvuudesta sentään minäkin tiedän jotain, mutta en ikinä osannut yhdistää sitä lapseeni. Olisi ehkä pitänyt, en tiedä miten. Kuten jo sanoin ; oma lapsi on lähellä ja minä olen sokea. 

Ennen lapseni kotiin paluuta, pelkäsin näitä öitä enemmän kuin kuolemaa. Pelkäsin, että edelleen löydämme toisemme samoilta sijoilta, samoista kuopista yrittämässä pysyä vain hengissä. Pelkäsin, etten minä ole toipunut viime syksystä vielä sitäkään vähää, että voisin olla enemmän kuin Äiti. En edes tiedä, miten olla enemmän kuin äiti. Edelleen ainoa, mitä minulla on, on Rakkaus. Minulla on hoivaava rakkaus lapsiani kohtaan, joka sisältää niin paljon huolta ja tarpeita etten ala edes luetella. Minulla on itsekäs rakkaus itseäni kohtaan, joka haluaa pitää minut pinnalla, etten huku enää koskaan siihen viidakkoon, minne olen joskus eksynyt liian pitkäksi aikaa. Minulla on rakkaus, jonka sisällä on tonnettain ylpeyttä, riemua, iloa, naurua, arjen harmautta. Minulla on rakkaus heitä kohtaan, jotka ovat elämässäni tai jotka ovat vasta tulleet elämääni. Minulla on rakkaus, joka sisältää kaipuuta, kaihoa ja surua. Rakkaus, jonka sisällä on laumaantumisen tarve, jakautuminen ja yhteen kokoaminen. Minulla on rakkaus, jonka haluan olevan meille tarpeeksi vahva, silti tarvittaessa tarpeeksi heikko, jotta voin murtaa sen sinetin ja antaa heidän mennä. Heistä jokaisen mennä.

torstai, 17. marraskuu 2016

Se mitä tahdon sanoa

En ole aikoihin enää uskaltanut kirjoittaa. Pelkään enemmän avautua kuin sulkeutua, vaikka sulkeutuminen aiheuttaa lukkoja. Lukoista voi tulla demoneja mielensyövereihin ja niistä ei sitten pääsekään eroon aivan niin helposti. Ensimmäisenä ennen kuin avaudun yhtään mihinkään, haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka kuuluvat tähän elämääni. Niitä läheisiä, jotka ovat läheisiä eri syistä. Niitä ystäviä, jotka ovat meidän kaikkien tukena ja olkapäänä sillä hetkellä, kun tuntuu, ettei mikään riitä. Niitä ihmisiä, joiden olemassaolo ja hymy riittää harmaan päivän auringoksi. Olen onnellisessa asemassa, kun minulla on tällaisia ihmisiä ympärilläni; kun lapsillani on näitä tärkeitä ihmissuhteita, joita he oppivat koko ajan hoitamaan paremmin ja paremmin. Kiitos niistä sattumista, jotka ovat tuoneet teistä jokaisen meidän elämään tänä päivänä.

Mietin välillä, kuinka itse olin nuori. Yläasteikäinen, ehkä kahdeksannella luokalla, jonka tärkein elämän tehtävä ei suinkaan ollut koulutyö, vaan joukkoonkuuluminen. Kuinka sen naamion ylläpitäminen kulutti ja sai minut paikkoihin, joita en koskaan enää välittäisi muistella. Ja kuinka se kaikki osottautui niin vääräksi, kieroksi ystävyydeksi, jonka tehtävä ei ollut parantaa minua tai tehdä minusta hyvää ihmistä, vaan saada minut yhdeksi heistä: katkerista teini-ikäisistä, jotka kulkevat tucca pystyssä katuja syljeskellen kirosanoja mummojen naamoille. Jossain kohtaa sain selkärankani takaisin (liian myöhään kaikkien niiden kokemusten jälkeen) ja erkanin siitä porukasta, joihin en koskaan tuntenutkaan kuuluvani. Vapauduin, painava taakka harteiltani lähti ja löysin uusia asioita, joista pitää. (Uusia tai vanhoja uusia, musiikki on aina ollut yksi niistä asioista, rakastin nuorena käydä keikoilla. Rakastin myös lukea ja kirjoittaa ; luoda uusia maailmoja).

Sitten kelaan muistoissani siihen hetkeen, kun tänään lähes 14-vuotias tyttäreni oli vielä sylissä nukkuva pieni käärö. Sellainen hauras, herkkä salaisuus, jonka korviin kuiskailin satuja ja tarinoita. Pieniä salaisuuksia. Ja kun se pieni ihme nukkui, tunsin olevani maailman onnellisin äiti. Kenellä oli maailman onnellisin perhe. Johon kuului maailman onnellisin mies. Ja meidän yhteisestä rakkaudesta luotu ihminen. En silloin ymmärtänyt pelätä niitä asioita, jotka se pieni ihminen imee minusta äidinmaidossa syntymäoikeutenaan. En ajatellut niitä geenejä, joiden monimutkaisesta rihmastosta hän saa juuri ne pahimmat. En uskaltanut kuvitellakaan, että joskus minun nuoruuden kipuni olisi hänen nuoruuden kipua. Ja minun keinoni, olisivat hänen keinojaan.

Välillä me hukkaamme toisemme. Häviämme kännyköiden, tablettien, televisioiden, pyykkikorien, pölykoirien ja lattialle unohdettujen kirjojen keskelle. Emme näe toisiamme, emme aina kuule. Joskus herään kuvitelmissani, ettei hän olekaan läsnä. Ollenkaan. Että hän on karannut jonnekin, minne en osaa lähteä häntä etsimään. Sen rakkauden, jota tunsin ollessani maailman onnellisin äiti, piti suojella meitä kaikelta. Sen piti olla meille kuin majakan valo tummalla merellä. Minä uskoin siihen silloin niin vahvasti, että jäin loukkuun siihen haaveeseen. En voi olla maailman onnellisin äiti, kun lapseni ei ole enää maailman onnellisin tyttö. Ei ole enää maailman onnellisinta perhettä, jossa eläisi maailman onnellisin mies. On vain arki, harmaa ja vetelä, missä kolme neitoa yrittää selvitä niillä työkaluilla, joita heidän ruosteen puhkomassa työkalupakissaan enää on jäljellä. Ja minä pelkään. 

Olen tainnut opettaa lapsenikin vain pelkäämään rinnallani. He eivät enää luota huomiseen, onneen ja autuuteen. He eivät kuvittele enää prinsessa satuja ja onnellisia loppuja. He ovat nähneet aivan liikaa, kokeneet liikaa hyljeksyntää ollakseen enää tyytyväisiä itseensä - toisiinsa. Meihin. 

Vaikka kuinka kelaan muistojani eteen ja taakse päin, venytän aikaa - asetan sen laskoksilleen jokaiseen vuoden merkkipäivään vuosikymmen kerrallaan, en näe sitä hetkeä, missä me astuimme harhaan. Enkä näe niin kauaksi, että löytäisin uudelleen sen turvallisen väylän, missä meidän olisi hyvä ja turvallista olla. Luulen, että jossain kohtaa pian, minun täytyy päästää irti minun rikkovasta rakkaudesta. Antaa heidän mennä, ehjäytyä jossain sellaisessa ympäristössä, missä on henkilöitä heitä varten tehty. Olen alkanut pelkäämään omaa kyvykkyytäni olla heille ainoa äiti. Ehkä minä en ollut se alunperinkään, kunhan vaan tupsahdin väärällä hetkellä maailman onnellisimman miehen elämään ja me luulimme selviävämme tästä, mitä todellisuus vaatii. Eikä me selvitty - ei kumpikaan.

sunnuntai, 13. syyskuu 2015

Kaverisuhteista

Minulla on ratkaisematon ongelma, kaverisuhteita koskien. Vuosien varrella olen nähnyt yhtä ja toista, ja siinä sivussa katsoessani olen tuntenut itseni aivan voimattomaksi. Tiedän, että leikillinen pilkanteko kuuluu jollain kierolla tavalla ihmisten laumautumiseen. Me kujeilemme, pelleilemme, kerromme vitsejä. Mutta nyt kyse ei ole siitä.

Nuoremmalla lapsellani on ilmennyt ystävyysongelmia, joista en edes kaikkea tiedä, mutta tiedän tarpeeksi. Hänen luokkakaveri sekä muutama koulukaveri, joita tässä samassa naapuristossa asustaa, käyttäytyvät kaveriaan kohtaan kiusaajan tavoin. Tämä kuormittaa meidän kotiarkea, koska kaikki tunteet kannetaan kotiin ja lähes purkauksen lailla syljetään eteemme. Tiedän, että koti on niille oikea paikka, mutta kun purkaukset tulevat illalla nukkumaanmenon aikaan, en voi tehdä asialle mitään muuta kuin kuunnella. (Ja valvoa yön ja miettiä mitä pitäisi asialle tehdä)

Kaikki päivät eivät ole vaikeita, tietenkään. Mutta tässä näitä ei-ehkä-kiusaajan, mutta painostavan kaverin otteita tämän vuoden ajalta : koulussa jätetäänkin yksin ja kotimatkalla huudellaan haukkumasanoja perään. Kerran tämän kaverin painostamana oli lapseni mennyt kaverikylään -ilman lupaa- naapuriin, eikä sieltä kukaan heitä osannut etsiä. (Kaikki ovat varmasti jossain määrin tunteneet kaikki sen lapseni-on-kadonnut-hetken kauhut ja mielikuvat.) Onneksi lapset löytyivät, täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vaikkakin kotiintuloajasta myöhästyneenä. Tämä kaveri saattaa myös täysin syyttä laittaa tekstiviestin jonka ainoa sanoma on "olet tyhmä", "olet idiootti".. Oman lapsen kanssa näistä asioista on puhuttu, moneen kertaan. Mutta hän aina poistaa ne viestit ennen kuin näen niitä itse, jolloin minulla ei ole mitään konkreettista esittää tämän kaverin vanhemmille. Olen sitten koittanut miettiä monia muita tapoja ratkoa tätä tilannetta, mutta en ole vielä löytänyt oikeaa vastausta. En voi suoranaisesti kieltää kaverina olemista, koska sittenhän se olisi aivan varmasti hänen kaverinsa. Mutta yritän samalla opettaa molemmille lapsilleni omaa arvoa, itsetuntoa ja sitä, mitä ei pidä muilta hyväksyä, ja sitten yksi tämänkaltainen kaverisuhde vesittää kaiken niin, että lapsi huutaa itseään tyhmäksi, idiootiksi, rumaksi ja ties miksi. 

Koko ongelman toinen puoli on kuitenkin tämän kaverin kotona, hänen vanhempansa. Mutta heillepä on kerrottu aivan muuta kuin oma lapseni kertoo minulle kotona. Ymmärrän kyllä, ettei kukaan halua uskoa omasta lapsestaan kiusaajaa tai "huonoa kaveria". Tai että oman lapsen vahva temprementti voi pelottaa muita lapsia, alistaakin heitä omaan tahtoonsa. Lapseni kertoi minulle, että hän on yrittänyt puhua suoraan tämän luokkakaverin äidille asiasta ja ongelmasta, mutta tämä äiti olikin alkanut syyttämään minun lastani hänen lapsensa kiusaamisesta. Toinen lapsi kertoo silmät kirkkaina äidilleen, kuinka häntä kiusataan ja nimitellään. Usein heidän yhteiset koulupäivätkin tuntuvat päättyvän jomman kumman mielipahaan.

Olen itse seonnut jo laskuissa, kuinka monesti olen eteiseen saanut sydämensä särkeneen, itkevän lapsen. Lapsen, joka pihan toisella puolella on leimattu kiusaajaksi. 

lauantai, 6. kesäkuu 2015

Sukupuoli sukupolvelta

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä blogia osoittamatta sormella lapsieni sukupuolta. Tai että edes mainitsisin ovatko he tyttäriä vai poikia vai sekä että. Olen halunnut tarttua sellaisiin ongelmiin ja omiin huoliin, jotka koskevat niin tyttöjä kuin poikiakin. Ja nyt kun sukupuolineutraali on nostanut aivan uuden ilmiön, haluan kiinnittää huomion omaan lähipiiriini. 

Olen joskus aikasemminkin herkutellut ajatuksella siitä, että sukupuolien välinen tasa-arvo pitäisi aloittaa jo aivan ruohonjuuri tasolla. Että ei vasta aikuisena yritetä matkia toisen vahvuuksia työelämässä tai koulutuksessa, vaan jo lapsuudessa me vanhemmat sekä lapsien arjessa läsnäolevat aikuiset yritämme tehdä parhaamme. Emme saa sanoa tytöille, jotka kiukuttelee, ettei kiltit tytöt tee niin. Eikä painiville pojille voi vain kohautella olkia ja todeta, että pojat nyt vaan on poikia. 

Usein olen nähnyt lähipiirissä, kuinka tyttölapsille ostetaan lahjoiksi lelu-uunia, keittiötarvikkeita, nukke ja sille kaikki mahdollinen oheistuotteisto. Tytöt saavat usein pehmolelujakin vielä yli 10-vuotiaina. Nyt käsi sydämelle kaikki ja miettikää, koska viimeksi olette pojalle ostaneet jotain koska se on "kaunista"? Entäs tytölle, koska se on "rajua"? Pojat saa leikkiä sotiaan, kasata tuhansia lego-palikoita erilaisina tuoteperheinä (no tytöille on friends ja prinsessat..), leikkiä tiedemiehiä ja ohjata lähes joka sorttista kauko-ohjattavaa, mitä maa päällään kantaa. Tyttöjä opetetaan olemaan hiljaa, leikkimään nätisti kotia ja olemaan olematta poikien sodan jaloissa. 

Just. Ja näistä lapsuusmuistoista pitäisi kyetä aikuisena irtaantumaan tasa-arvomaailmaan. Olemaan tyttö poikien maailmassa tai poika tyttöjen maailmassa. 

Ei loppujen lopuksi ole pitkäkään aika siitä, kun tytöt puettuina housuihin oli täysin mahdoton ajatus. Joten miksi ei maailma, missä pojat kulkevat hameissa yhtä lailla olisi mahdollinen ? Kerronpa miksi : koska hame on tyttöjen vaate. En tiedä kuka tämän ilmiön on luonut, mutta joku sen teki. Joku päätti, että kaikki mikä on tyttöjen on pyhää ; mutta kaikki mikä on poikien kuuluu tytöille oikeudeksi yhtä lailla. Koska pojatkin saavat. 

Ongelmaksi muodostuu näiden ennakkoluulojen ja stereotypioiden kääntäminen. Muuttaa yhteiskunta muotoon, missä pojatkin saavat olla heikkoja ja tunteikkaita. Missä tytöt ja pojat saavat telmiä yhdessä, ilman että siitä tehdään sukupuoli-ongelmaa. Ilman, että isovanhemmat päättävät, miten tyttäriä ja poikia kasvatetaan 2010-luvun Suomessa. Muutos alkaa pienistä teoista. Kuuntelivista ja huomioonottavista aikuisista. Niistä aikuisista, jotka ottavat tyttöjen astronautti-haaveet vakavasti. Niistä aikuisista, jotka antavat poikansa haaveilla sairaanhoitajan ammatista ilman patistusta vähintään hermokirurgiaan.. 

En tiedä, kuinka monta sukupolvea vaaditaan rikkomaan näin pitkät "perinteet" ja mieliin juurtuneet ennakkokäsitykset. Ehkä monta, ehkä vain kaksi. Jos jokainen tekisi osansa, antaisi lapsen olla lapsi, olematta tyttö taikka poika, olisi maailma tasapainoisempi paikka. Enää ei tyttöjen tarvitsisi aikuisena osoittaa omaa vahvuuttaan miesten maailmassa muuttumalla itsekin mieheksi. Eikä poikia pakotettaisi patoamaan tunteita.

perjantai, 22. toukokuu 2015

Väliintulo

Tänään minulle soitti lasteni koulun psykologi. Olimme aikaisemmin tässä kuussa sopineet soittoajasta oppilashuoltokeskustelussa. Mikäli joillekin termi on täysin vieras, niin oppilashuoltokeskustelussa suoritetaan tavallaan väliintulo oppilaan ongelmiin. Paikalla meitä saman, pyöreän pöydän äärellä oli luokanopettaja, huoltaja (=äiti), oppilas sekä koulunterveydenhoitaja, koulupsykologi ja kuraattori. Vanhin lapseni on reagoinut koko lukuvuoden lisääntyvillä poissaoloilla ja kotona nukkumisella. Välillä kuluu päiviä niin, että näen hänestä vain hiuspehkon tyynyllä ja varjon laahustamassa huoneesta toiseen, sekä nälkäisen, puhumaan kykenemättömän, pedon illallispöydässä.

Voin vain arvailla niitä syitä, jotka lyövät hänen sisällään niinä hetkinä. Yritän kysyä. Puhua ja olla läsnä. Joskus tunnen oloni hengittäväksi itkumuuriksi, kun paha olo valuu kyyneleinä silmäkulmilta ylleni. Hetki, jolloin haluaisin pidellä lapsen sisäistä maailmaa käsilläni turvassa. Että halaukseni pidättelee myös myrskyävää nuoren mieltä lasimaljassa. Eikä hän joudukaan kokemaan ja kestämään kaikkea niin yksin. Haluaisin osoittaa olevani siinä, lähellä - enkä ole menossa yhtään minnekään. Vaikka lapsi rakas, sinä huutaisit ja raivoaisit vasten luitani, minä en lakkaa rakastamasta, enkä välittämästä. Olen siinä takapiruna, vaikka vieraat ihmiset näkevät sinut kyllin isona nuorena ottamaan enemmän vastuuta ja olemaan muuta kuin lapsi. Minä olen se viimeinen virstanpylväs, joka täytyy vakuuttaa siitä, ettet sinä lapseni ole lapsi enää. Minulle olet. Minun olet. Eikä minun huoleni ikinä lopu, vaikka luulet usein niin. Enkä minä noin vain lakkaa rakastamasta.

Olin kertomassa koulupsykologin puhelusta, mutta päädyin sivuraiteille rönsyämään. Palaan siis alkuun ; oli huojentavaa saada kaikupohjaa omille huolille. Sille, mitä olen itse lapseni silmissä nähnyt tämän lukuvuoden aikana : kaikelle, kaikille pienille ja suurille muutoksille, vastakaikuja peloille ja muille tunteille. Puhua ymmärtävälle korvaparille, joka ottaa huoleni vakavasti. Joka suhtautuu vakavasti lapseni hätään ja osaa suhteuttaa palat kokonaisuudeksi. Sovimme silti, että psykologin tapaamiset alkavat vasta syksyllä koulujen alettua jälleen. Että loman saa viettää lomana, eikä auringonpaisteessa tarvitse hautoa murheitaan. Ei tarvitse velloa syvissä vesissä väkipakolla.

En ole vielä onnistunut selvittämään jokaista kiveä lapseni sielulla. Tiedän, ja hyväksyn, että olemassaoloni aiheuttaa niitä aivan yhtä lailla kuin auttaa selviytymään eteen päin. Mutta tiedän, että tämä vuosi on ollut vanhemmalle lapselleni yksi vaikeimmista. On ollut hyvääkin toki, mutta myös roppakaupalla ja päälletysten huonoa. Ja mikähän siinäkin on, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa keskittyä niihin ikäviin, kasata pahanolonaiheuttajat kyytiin ja hautoa niitä kuin aarteita tai elämän suurina totuuksina. Mutta me sivuutamme hyvät, kevyet onnenkuplat. Emme tartu niihin kaksin käsin, sillä pelkäämme kuplan musertuvan. Sen jälkeen kaunis uni loppuu ja edessämme on vain ne huonot asiat ja pahat kokemukset kantoina kaskella. 

Ja mikä pahinta, tätä esimerkkiä tarkkaillen ; lapseni tekevät samoin. Rakkaus ja kannustus, maanittelu ja tuuppiminen eivät auta niinä hetkinä, kun pitäisi auttaa. Emme saa kontaktia hyvyydellä, vaan pahuudella. En silti halua sanoa olevani julma kasvattaja, sillä huolenpitoa ja lähelläoloa ei meiltä puutu. Mutta meidän pitäisi saada tuo ikävän ja pahojen tunteiden kivireki perästämme ja täyttää ilma naurukuplilla, jotka kestävät.