En ole kirjoittanut. En ollenkaan. En minnekään. En aikoihin. Olisi pitänyt uskaltaa olla avoin ja kertoa asioista niiden tapahtumahetkillä. Kertoa enemmän, syvemmin. Olla oikeasti tässä, eikä missään tuhansien hetkien tuolla puolen. En edes tiedä, minne olen itseni piilottanut, vai kiirekö vain on sitonut kieleni, murtanut sormeni liikkumattomiksi. En tiedä. Mutta nyt yritän. Antakaa anteeksi, jos en tänäänkään pääse kuin alkuun.

Meidän perheen tilanne muuttui viime syksynä. Vanhin lapseni oli niin kovasti valvontaa vailla ja ahdistunut, etten voinut tehdä juuri mitään kotini ulkopuolella. Olin väsynyt siihen, etten koskaan riittänyt. Vaikka minusta tuntui, että tein kaikkeni - ei se siltikään riittänyt. Makasin öitä lapseni lattialla, käsi hänen selkänsä päällä pitelemässä häntä väkisin täällä, hengissä. Ohjaamassa häntä ahdistuksen viidakosta takaisin kotiin, takaisin itseensä. Olin elänyt samalla lailla jo niin pitkään, etten enää pystynyt siihen. Tein suurimman päätökseni, kun kolmaskaan lääkäri kenet viikon sisään näimme, ei puoltanut lapselleni psykiatriselle osastolle siirtymistä. Minä tein itsestäni huonon äidin, lastensuojeluilmoituksen itsestäni, koska en voinut auttaa lastani enempää. Ei minulla ole mielenterveysalan koulutusta, ja vaikka olisikin, en pystyisi auttamaan omaa lastani - hän on liian lähellä ja minä olen sokea.

Neljä kuukautta lapseni asui muualla. Arki kulki omia uriaan hänellä siellä, meillä jäljelle jääneillä täällä. Kohtasimme viikonloppuisin ja yritimme kaikkemme ollaksemme jälleen yhteen hiileen puhaltava perhe. Perhe, jonka tärkein tehtävä oli saada lapseni toipumaan ja parantumaan sen verran, että hän voi palata kotiin. 

Nyt hän on ollut kotona viikon. Vasta viikon. Moni asia on erilailla kuin viime syksynä, mutta silti niin moni asia on edelleen samoin, että se pelottaa. Viime yö oli jälleen tuskaisin yö aikoihin, kun lapseni piti minua hereillä. Ensin löysin hänet keittiöstä puolenyön tuolla puolen (mainittakoon, että kaiken tämän eheytymisen tukena hänellä on mielenterveyspalveluihin hoitosuhde sekä lääkitys, jonka pitäisi helpottaa arkea ja näitä ahdistuksen syöksyjä. Silti minä olen se, kuka usein on täällä vastaanottajana, kun hänelle tulee huutava tarve raapia ihoonsa merkkejä, tuhota, rikkoa, huutaa, estää maailmaa muuttumasta tai katoamasta, eikä minulla ole mitään ammattitaitoa auttaakseni häntä. Minulla on vain rakkaus). Seuraavaksi havahduin hänen huutoitkuunsa yhden ja puoli kahden välillä. Asetuin polvilleni hänen sänkynsä viereen kuin rukoillakseni jotakin suurempaa. Tai pienempää. Johdatusta kenties. 

Ikinä ennen en ole tajunnut, ikinä ennen en ole edes ajatellut, että itseään viiltelevät käyttäytyvät kuin ketkä tahansa riippuvaiset. Heillä on salajemmansa, heille tulee vierotusoireita, he näkevät ulkopuolisen maailman erilaisena kuin muut ympärillä. Ja se sama erilaisuus yhdistää narkomaania, alkoholistia ja itseään viiltelevää. Ja kaikki tämä vähäinen lepo ja uni siksi, että minä piilotin hänen teränsä. Aivan kuin olisin vienyt narkkarilta huumeruiskut tai kaatanut alkoholistin viinat viemäriin. Riippuvuudesta sentään minäkin tiedän jotain, mutta en ikinä osannut yhdistää sitä lapseeni. Olisi ehkä pitänyt, en tiedä miten. Kuten jo sanoin ; oma lapsi on lähellä ja minä olen sokea. 

Ennen lapseni kotiin paluuta, pelkäsin näitä öitä enemmän kuin kuolemaa. Pelkäsin, että edelleen löydämme toisemme samoilta sijoilta, samoista kuopista yrittämässä pysyä vain hengissä. Pelkäsin, etten minä ole toipunut viime syksystä vielä sitäkään vähää, että voisin olla enemmän kuin Äiti. En edes tiedä, miten olla enemmän kuin äiti. Edelleen ainoa, mitä minulla on, on Rakkaus. Minulla on hoivaava rakkaus lapsiani kohtaan, joka sisältää niin paljon huolta ja tarpeita etten ala edes luetella. Minulla on itsekäs rakkaus itseäni kohtaan, joka haluaa pitää minut pinnalla, etten huku enää koskaan siihen viidakkoon, minne olen joskus eksynyt liian pitkäksi aikaa. Minulla on rakkaus, jonka sisällä on tonnettain ylpeyttä, riemua, iloa, naurua, arjen harmautta. Minulla on rakkaus heitä kohtaan, jotka ovat elämässäni tai jotka ovat vasta tulleet elämääni. Minulla on rakkaus, joka sisältää kaipuuta, kaihoa ja surua. Rakkaus, jonka sisällä on laumaantumisen tarve, jakautuminen ja yhteen kokoaminen. Minulla on rakkaus, jonka haluan olevan meille tarpeeksi vahva, silti tarvittaessa tarpeeksi heikko, jotta voin murtaa sen sinetin ja antaa heidän mennä. Heistä jokaisen mennä.