Vanhin lapsistani oli vauva-ajan helppo. Hän oli reipas, kirkassilmäinen, valpas ja utelias. Hän itki harvoin, mutta aina aiheesta, ei koskaan turhautuneena, tylsistyneenä tai vain äänensä vuoksi. Nyt kun katson häntä, joudun muistuttamaan itseäni, että kaiken sen pinnan alla on sama reipas, kirkassilmäinen lapsi, jolle olohuone oli seikkailujen keskipiste ja turvan kehto.

Me puhumme paljon. Yhteisistä kiinnostuksen kohteista, kuten elokuvista ja lempiasioista. Puhumme siis merkityksettömistä asioista. Koulusta, tapahtumista, kavereista ja arkisista asioista. Mutta emme koskaan tunteista, emmekä pettymyksistä.

Saatan väsyneenä korottaa ääntäni, kun tunnen, ettei mikään sana eikä mikään teko läpäise hänen ympärillään vellovaa suojakilpeä. Olen väsynyt taistelemaan yksin sitä muuria vastaan. Muuria, jonka takaa murahdukset sinkoutuvat kasvoilleni kuin kranaatit. Muuria, jonka takana tiedän lapseni taistelevan omaa taisteluaan lapsuuden ja nuoruuden vallihaudalla.

Pelkään eniten, että lapsestani tulee vain osa tilastoa. Osa kasvotonta massaa, joka ei selviä kaikesta kokonaisena. Pelkään, että hän halveksien hylkää sen elämän, jonka hänelle annoin. Tiedän kyllä, ettei minun teiniromantiikalla täytetty mieleni ajatellut mitään siitä ajasta, kun oma lapseni taistelee samoja petoja vastaan. Kun mielen demonit vyöryvät peittämään kaiken synkkyydellä, masennuksen harmaudella ja pohjattomalla pahalla ololla.

Luulin osaavani. Ihan vain siksi, että olen elänyt sen kaiken jo, vähän kuin varastoon. Olen tuntenut samat tunteet, jakanut ne pelot toistakymmentä vuotta sitten. Mutta en osaa. En osaa palata siihen kipeään aikakapseliin omassa mielessä ja muistoissa. Tiedän, että se on siellä, mutta en uskalla avata sitä. Pelkään, että silloin kattoni alle muuttaisi kaksi teini-iän hirviötä, joista kumpikaan ei anna periksi, eikä armahda. Vain sanoja, viiltäviä luoteja ampuisimme asemasodassa toisen muuria vasten, oman muurin takaa.