En ole aikoihin enää uskaltanut kirjoittaa. Pelkään enemmän avautua kuin sulkeutua, vaikka sulkeutuminen aiheuttaa lukkoja. Lukoista voi tulla demoneja mielensyövereihin ja niistä ei sitten pääsekään eroon aivan niin helposti. Ensimmäisenä ennen kuin avaudun yhtään mihinkään, haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka kuuluvat tähän elämääni. Niitä läheisiä, jotka ovat läheisiä eri syistä. Niitä ystäviä, jotka ovat meidän kaikkien tukena ja olkapäänä sillä hetkellä, kun tuntuu, ettei mikään riitä. Niitä ihmisiä, joiden olemassaolo ja hymy riittää harmaan päivän auringoksi. Olen onnellisessa asemassa, kun minulla on tällaisia ihmisiä ympärilläni; kun lapsillani on näitä tärkeitä ihmissuhteita, joita he oppivat koko ajan hoitamaan paremmin ja paremmin. Kiitos niistä sattumista, jotka ovat tuoneet teistä jokaisen meidän elämään tänä päivänä.

Mietin välillä, kuinka itse olin nuori. Yläasteikäinen, ehkä kahdeksannella luokalla, jonka tärkein elämän tehtävä ei suinkaan ollut koulutyö, vaan joukkoonkuuluminen. Kuinka sen naamion ylläpitäminen kulutti ja sai minut paikkoihin, joita en koskaan enää välittäisi muistella. Ja kuinka se kaikki osottautui niin vääräksi, kieroksi ystävyydeksi, jonka tehtävä ei ollut parantaa minua tai tehdä minusta hyvää ihmistä, vaan saada minut yhdeksi heistä: katkerista teini-ikäisistä, jotka kulkevat tucca pystyssä katuja syljeskellen kirosanoja mummojen naamoille. Jossain kohtaa sain selkärankani takaisin (liian myöhään kaikkien niiden kokemusten jälkeen) ja erkanin siitä porukasta, joihin en koskaan tuntenutkaan kuuluvani. Vapauduin, painava taakka harteiltani lähti ja löysin uusia asioita, joista pitää. (Uusia tai vanhoja uusia, musiikki on aina ollut yksi niistä asioista, rakastin nuorena käydä keikoilla. Rakastin myös lukea ja kirjoittaa ; luoda uusia maailmoja).

Sitten kelaan muistoissani siihen hetkeen, kun tänään lähes 14-vuotias tyttäreni oli vielä sylissä nukkuva pieni käärö. Sellainen hauras, herkkä salaisuus, jonka korviin kuiskailin satuja ja tarinoita. Pieniä salaisuuksia. Ja kun se pieni ihme nukkui, tunsin olevani maailman onnellisin äiti. Kenellä oli maailman onnellisin perhe. Johon kuului maailman onnellisin mies. Ja meidän yhteisestä rakkaudesta luotu ihminen. En silloin ymmärtänyt pelätä niitä asioita, jotka se pieni ihminen imee minusta äidinmaidossa syntymäoikeutenaan. En ajatellut niitä geenejä, joiden monimutkaisesta rihmastosta hän saa juuri ne pahimmat. En uskaltanut kuvitellakaan, että joskus minun nuoruuden kipuni olisi hänen nuoruuden kipua. Ja minun keinoni, olisivat hänen keinojaan.

Välillä me hukkaamme toisemme. Häviämme kännyköiden, tablettien, televisioiden, pyykkikorien, pölykoirien ja lattialle unohdettujen kirjojen keskelle. Emme näe toisiamme, emme aina kuule. Joskus herään kuvitelmissani, ettei hän olekaan läsnä. Ollenkaan. Että hän on karannut jonnekin, minne en osaa lähteä häntä etsimään. Sen rakkauden, jota tunsin ollessani maailman onnellisin äiti, piti suojella meitä kaikelta. Sen piti olla meille kuin majakan valo tummalla merellä. Minä uskoin siihen silloin niin vahvasti, että jäin loukkuun siihen haaveeseen. En voi olla maailman onnellisin äiti, kun lapseni ei ole enää maailman onnellisin tyttö. Ei ole enää maailman onnellisinta perhettä, jossa eläisi maailman onnellisin mies. On vain arki, harmaa ja vetelä, missä kolme neitoa yrittää selvitä niillä työkaluilla, joita heidän ruosteen puhkomassa työkalupakissaan enää on jäljellä. Ja minä pelkään. 

Olen tainnut opettaa lapsenikin vain pelkäämään rinnallani. He eivät enää luota huomiseen, onneen ja autuuteen. He eivät kuvittele enää prinsessa satuja ja onnellisia loppuja. He ovat nähneet aivan liikaa, kokeneet liikaa hyljeksyntää ollakseen enää tyytyväisiä itseensä - toisiinsa. Meihin. 

Vaikka kuinka kelaan muistojani eteen ja taakse päin, venytän aikaa - asetan sen laskoksilleen jokaiseen vuoden merkkipäivään vuosikymmen kerrallaan, en näe sitä hetkeä, missä me astuimme harhaan. Enkä näe niin kauaksi, että löytäisin uudelleen sen turvallisen väylän, missä meidän olisi hyvä ja turvallista olla. Luulen, että jossain kohtaa pian, minun täytyy päästää irti minun rikkovasta rakkaudesta. Antaa heidän mennä, ehjäytyä jossain sellaisessa ympäristössä, missä on henkilöitä heitä varten tehty. Olen alkanut pelkäämään omaa kyvykkyytäni olla heille ainoa äiti. Ehkä minä en ollut se alunperinkään, kunhan vaan tupsahdin väärällä hetkellä maailman onnellisimman miehen elämään ja me luulimme selviävämme tästä, mitä todellisuus vaatii. Eikä me selvitty - ei kumpikaan.