Pitäisi pystyä kapseloimaan se suurin onnentunne sisälle. Sieltä se olisi aina "ladattavissa" päiviin, jotka eivät ole niitä vuoden onnekkaimpia.

Vietin eilen luksus-päivän arjen keskellä. Mitä kellekin irtiotto ja luksus tarkoittaneekaan, niin niistä harvoista hetkistä pitäisi imeä onnenhippusia joka solulla ja aistilla. Minulle luksus oli ystävän kanssa vietetty kävelyretki kauniin luonnon keskellä. Samalla kävimme muutamalla oman kaupunkimme nähtävyyksillä ja näköalapaikoilla. Ylitimme itsemme, kun katsoimme kaikkea alapuolella lintuperspektiivistä ja tuttuja maamerkkejä bongaillen. Sen hetken, kun tuuli tuiversi korvilla, aurinko paistoi kasvoille ja ympärillä luonto näytti pysähdyskuvalle keväästä, kun saisin pintaani aina tarvittaessa. Hetkinä, kun arjen harmaus, apaattisuus ja kaavojen toistot vievät huomion muualle. Pois hyvästä, pois onnistumisesta, pois saavutuksista, sekä ikävä myöntää, pois onnesta. 

Mietimme ääneen, kahtena äiti-ihmisenä, että kuuluuko potea syyllisyyttä siitä, että on nauttinut ja tuntenut niin paljon helpotusta ilman lapsia. Pitääkö potea huonoa omaatuntoa, kun on saanut viettää aikaa puhuen suoraan toiselle aikuiselle, jakamatta huomiota pienille ihmisille helmoissa. Olisin kyllä potenut syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, jos kaikki ne hetket olisi ollut pois jostakin suuremmasta tai tärkeämmästä. Tiskata voi aina myöhemmin, pyykätä täytyy vaikka kynnyksen yli poistuisikin. Eniten minua olisi syyllistänyt se, että rahallinen kulutus olisi ollut pois perheestäni. MUTTA kun mikään näistä ei toteutunut niin en ole pahoillani, enkä häpeissäni siitä, että kuljin neljän tunnin ajan pois kotoa ja takaisin kotiin päin. 

Ehkä hieman tunnen pistoa sydämelläni siitä vapaudentunteesta, joka minut otti valtaansa. Minun ei ollut pakko, kukaan ei käskenyt, pyytänyt, anellut. Enkä todellakaan itseltäni mitään vaatinut. Nautin, olin elossa. Olen elossa siis yhä.

Mutta kuinka muistaa tämä kokemus ja sen silmiähivelevä kauneus kaiken sen keskellä, missä hetkessä todella elää. Kuinka pitää muiston liekkiä hengissä vielä silloinkin, kun syystuulet repii puita tai talven valkovaippa painaa kattopelleillä. Pitäisi löytää omaan kotiin joku sopukka, joka muistuttaa. Pitäisi antaa tuulettaa omaa mieltään ja omia ajatuksiaan, löytää aikaa tuntea niin. Ottaa hetken välimatka arjenmurheisiin. Joskus vastaus voi tulla vastaan hetkistä, joilloin sallii itsensä irrottavan otteensa ja tuulettaa mielensä "oikeista ratkaisuista". 

Miksi arkeen ei koskaan saa samaa heittäytymisen tunnetta kuin luksushetkiin. Kun istut puistonpenkillä katsellen tyynen veden pintaa, lintujen laulaessa kauniisti ympärilläsi ja luonnon olevan elävä teos sinun ihailla, ajattelet sen hetken olevan ainutkertainen. Kukaan ei enää näe sitä samalla hetkellä kuin sinä. Mutta kun astut kotisi kynnykselle ja näet vaateparret heiteltynä lattialle, kengät hujan hajan sekä hiekkaisena eteisen lattialla, mieleesi tulee paha henki ulvomaan "ei kai taas".

Pitäisi pysähtyä. Hengittää. Olla kiitollinen. Ei ne ole samat vaatteet samalla paikalla, eikä todellakaan ole samat hiekanjyvätkään jalkojesi alla sattumassa (aikaisemmat imuroit jo eilen, toissa päivänä, viime viikolla..). Mutta ei, ei se onnistu. Ehkä alkuun onnistun saamaan sisäisestä kapselista ulos sen saman tunteen vapaudesta ja ainutlaatuisuudesta kuin korkealta ilmasta maisemaa katsoessa pysähtyneeseen kevääseen. Sitten se haihtuu. Arki syö muiston, ensin reunoja nakertaen. Kunnes yllättäin se tuntuu kaukaiselta kuin kauan sitten eletty eilinen. Ei koskaan tulevana, odottamisen arvoisena eikä aina edes haavekuvana. Vain koettuna hetkenä, muiden joukossa.

Tunteiden mankelointi ja ruma, julma massautuminen yhdeksi ainoaksi ei-mitään-kunnolla-kuvaavaksi-tunteeksi on arkeni suurin vihollinen. En aina osaa erottaa iloa surusta, en yötä päivästä. Ja silti haluaisin tuntea arjenkin yhtä kaikkivaltiaana ja aisteja hyväilevänä kuin luksushetket kodin ulkopuolella.

Sen reseptin kun keksin ja löydän, lupaan jakaa sen muillekin. Siihen asti yritän. Yritän hengittää ennen kuin ärähdän. Yritän auttaa, kun tarvitaan neuvoja. Yritän etsiä vastauksia, kun kysytään ihan-mitä-tahansa. Lupaan, että yrittää minä ainakin osaan.