Tänään minulle soitti lasteni koulun psykologi. Olimme aikaisemmin tässä kuussa sopineet soittoajasta oppilashuoltokeskustelussa. Mikäli joillekin termi on täysin vieras, niin oppilashuoltokeskustelussa suoritetaan tavallaan väliintulo oppilaan ongelmiin. Paikalla meitä saman, pyöreän pöydän äärellä oli luokanopettaja, huoltaja (=äiti), oppilas sekä koulunterveydenhoitaja, koulupsykologi ja kuraattori. Vanhin lapseni on reagoinut koko lukuvuoden lisääntyvillä poissaoloilla ja kotona nukkumisella. Välillä kuluu päiviä niin, että näen hänestä vain hiuspehkon tyynyllä ja varjon laahustamassa huoneesta toiseen, sekä nälkäisen, puhumaan kykenemättömän, pedon illallispöydässä.

Voin vain arvailla niitä syitä, jotka lyövät hänen sisällään niinä hetkinä. Yritän kysyä. Puhua ja olla läsnä. Joskus tunnen oloni hengittäväksi itkumuuriksi, kun paha olo valuu kyyneleinä silmäkulmilta ylleni. Hetki, jolloin haluaisin pidellä lapsen sisäistä maailmaa käsilläni turvassa. Että halaukseni pidättelee myös myrskyävää nuoren mieltä lasimaljassa. Eikä hän joudukaan kokemaan ja kestämään kaikkea niin yksin. Haluaisin osoittaa olevani siinä, lähellä - enkä ole menossa yhtään minnekään. Vaikka lapsi rakas, sinä huutaisit ja raivoaisit vasten luitani, minä en lakkaa rakastamasta, enkä välittämästä. Olen siinä takapiruna, vaikka vieraat ihmiset näkevät sinut kyllin isona nuorena ottamaan enemmän vastuuta ja olemaan muuta kuin lapsi. Minä olen se viimeinen virstanpylväs, joka täytyy vakuuttaa siitä, ettet sinä lapseni ole lapsi enää. Minulle olet. Minun olet. Eikä minun huoleni ikinä lopu, vaikka luulet usein niin. Enkä minä noin vain lakkaa rakastamasta.

Olin kertomassa koulupsykologin puhelusta, mutta päädyin sivuraiteille rönsyämään. Palaan siis alkuun ; oli huojentavaa saada kaikupohjaa omille huolille. Sille, mitä olen itse lapseni silmissä nähnyt tämän lukuvuoden aikana : kaikelle, kaikille pienille ja suurille muutoksille, vastakaikuja peloille ja muille tunteille. Puhua ymmärtävälle korvaparille, joka ottaa huoleni vakavasti. Joka suhtautuu vakavasti lapseni hätään ja osaa suhteuttaa palat kokonaisuudeksi. Sovimme silti, että psykologin tapaamiset alkavat vasta syksyllä koulujen alettua jälleen. Että loman saa viettää lomana, eikä auringonpaisteessa tarvitse hautoa murheitaan. Ei tarvitse velloa syvissä vesissä väkipakolla.

En ole vielä onnistunut selvittämään jokaista kiveä lapseni sielulla. Tiedän, ja hyväksyn, että olemassaoloni aiheuttaa niitä aivan yhtä lailla kuin auttaa selviytymään eteen päin. Mutta tiedän, että tämä vuosi on ollut vanhemmalle lapselleni yksi vaikeimmista. On ollut hyvääkin toki, mutta myös roppakaupalla ja päälletysten huonoa. Ja mikähän siinäkin on, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa keskittyä niihin ikäviin, kasata pahanolonaiheuttajat kyytiin ja hautoa niitä kuin aarteita tai elämän suurina totuuksina. Mutta me sivuutamme hyvät, kevyet onnenkuplat. Emme tartu niihin kaksin käsin, sillä pelkäämme kuplan musertuvan. Sen jälkeen kaunis uni loppuu ja edessämme on vain ne huonot asiat ja pahat kokemukset kantoina kaskella. 

Ja mikä pahinta, tätä esimerkkiä tarkkaillen ; lapseni tekevät samoin. Rakkaus ja kannustus, maanittelu ja tuuppiminen eivät auta niinä hetkinä, kun pitäisi auttaa. Emme saa kontaktia hyvyydellä, vaan pahuudella. En silti halua sanoa olevani julma kasvattaja, sillä huolenpitoa ja lähelläoloa ei meiltä puutu. Mutta meidän pitäisi saada tuo ikävän ja pahojen tunteiden kivireki perästämme ja täyttää ilma naurukuplilla, jotka kestävät.